Kuljetus rajoittaa yhä VEGF-terapiaa

Laboratoriossa valmistetun kasvutekijän injektoiminen kehoon ei riitä jäljittelemään kehon luonnollista toimintaa. Tämä johtuu siitä, että omat kasvutekijämme vapautuvat oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikeana määränä, ja niiden tasoja säädetään jatkuvasti palautejärjestelmien avulla.

Otetaan esimerkiksi verisuonten endoteelikasvutekijä (VEGF)-A: Keho tuottaa sitä kudoksissa, jotka eivät saa tarpeeksi happea. Sinne muodostuu gradientti: paljon VEGF-A:ta hapettomilla alueilla, vähemmän hapettuneilla alueilla. Näin verisuonisolut tietävät, missä ja miten kasvattaa uusia, hyvin järjestäytyneitä verisuonia tuomaan happea. VEGF-C:n uskotaan toimivan samalla tavalla lymfaattisessa järjestelmässä (suoniverkosto, joka poistaa ylimääräistä kudosnestettä). VEGF-C reagoi kuitenkin pikemminkin kudospaineeseen ja tulehdukseen kuin hapenpuutteeseen (“hypoksiaan”).

Tällä hetkellä kukaan ei tiedä, miten VEGF-A:ta tai VEGF-C:tä voitaisiin antaa siten, että se kasvattaisi luotettavasti uusia veri- tai imusuonia. Jos tietäisimme, monet sydänkirurgit jäisivät työttömiksi, koska voisimme hoitaa sepelvaltimotautia stimuloimalla kehoa kasvattamaan “luonnollisen ohituksen” ohitusleikkauksen sijaan. Seppo Ylä-Herttualan johtama tutkimusryhmä on ehkä lähempänä tämän toteuttamista kuin kukaan muu: he testavat VEGF-D:tä, joka voi laukaista sekä veri- että imusuonten kasvun, auttaakseen sydäntä toipumaan sydänkohtauksen jälkeen.

Viruksen avulla annosteltu Lymfactin-niminen VEGF-C-hoito eteni faasin II kliinisiin tutkimuksiin lymfedeeman (riittämättömästä lymfaattisesta toiminnasta johtuva krooninen turvotus) hoidossa. Se ei kuitenkaan edennyt pidemmälle (siis kolmosfaasiin), todennäköisesti siksi, että immuunijärjestelmä puhdisti viruksen nopeasti, joten vaikutus ei kestänyt kovin pitkään eikä ollut tarpeeksi voimakas. Tutkijat etsivät siksi vaihtoehtoisia annostelumenetelmiä.

Tuoreessa tutkimuksessamme käytimme viiniköynnösjätteestä valmistettuja ligniininanohiukkasia VEGF-C:n kuljettamiseen. Ajatuksena oli vapauttaa VEGF-C:tä hitaasti, jotta se pysyisi solujen saatavilla pidempään. Huomasimme, että ligniininanohiukkaset pitävät VEGF-C:n saatavilla pidemmän aikaa, mutta pelkkä pidennys ei todennäköisesti riitä merkittävään kliiniseen vaikutukseen. Samassa tutkimuksessa VEGF-C osoittautui melko vakaaksi proteiiniksi, sillä se kykeni vastustamaan itsenäisesti monia proteaaseja sekä pitkäaikaista altistumista korkeammille lämpötiloille. Päätelmämme on, että nanohiukkaset eivät todennäköisesti tuoneet paljon lisäsuojaa. Tämän vuoksi uskomme, että pro-VEGF-C:n (VEGF-C:n inaktiivinen esiaste) käyttö saattaisi toimia tulevaisuudessa paremmin. Pro-VEGF-C:tä on kuitenkin vaikeampi tuottaa. Voit lukea koko tutkimusartikkelin täältä: https://doi.org/10.1016/j.ejpb.2025.114860  .