Helsingin yliopisto putosi 100 parhaan joukosta

Last modified on 24. heinäkuuta 2026 • 3 min read • 484 words

Skandinavian suurin päivälehti, Helsingin Sanomat, kertoi viime viikolla, että Helsingin yliopisto oli pudonnut Shanghain yliopistorankingin 100 parhaan joukosta  . Nyt useat suomalaiset akateemikot ovat ottaneet kantaa asiaan  . Vastausten ydinviesti voidaan tiivistää seuraavasti: Älkää ottako näitä ranking-listoja vakavasti! Ovatko nämä ranking-listat todella merkityksettömiä yliopistojen laadun mittareita, vain osa ”huomion taloutta”? Tämä pätee varmasti niihin ranking-listoihin, joiden menettelytavat eivät ole täysin läpinäkyviä. Ja niissäkin, jotka julkistavat menetelmänsä täysin, pätee edelleen Goodhartin laki: Kun mittari muuttuu tavoitteeksi, se lakkaa olemasta hyvä mittari. Silloin kaikki on siis hyvin, huolimatta siitä, että Helsingin yliopisto on pudonnut akateemisen tutkimuksen huipulta, eikö niin? Ehkä ei. Lukuisat yliopistorankingit ( Shanghai  , THE  ja QS  , jotka ovat ehkä vaikutusvaltaisimpia) ovat vain yksi monista tavoitteista, joihin suomalaiset yliopistot pyrkivät. Toinen – ja ehkä käytännössä paljon tärkeämpi – on järjestelmä, jonka mukaisesti Suomen opetusministeriö jakaa varoja suomalaisille yliopistoille. Tämä järjestelmä saattaa olla Helsingin yliopiston taantumisen salainen syy. Sipilän hallituksen aikana (2015–2019) jakoperusteita muutettiin siten, että myönnettyjen tutkintojen määrä sai suuremman painoarvon, kun taas tieteellisen tutkimuksen (julkaisutuotannon perusteella mitattuna) merkitys väheni. Helsingin yliopisto on erittäin tutkimuslähtöinen. Itse asiassa rahoituksen jakojärjestelmän muutosten jälkeen Helsingin yliopiston tutkimustuotanto saavuttaa yleensä kesän lopussa vuosittain myönnettävien pisteiden enimmäismäärän. Kaikki sen jälkeen vuoden loppuun mennessä julkaistut artikkelit eivät paranna Helsingin yliopiston sijoitusta suhteessa muihin kotimaisiin yliopistoihin. Suomessa ministeriön myöntämä rahoitus on erittäin tärkeää, sillä yliopistot eivät toimi miljardien dollarien lahjoitusvarojen varassa, kuten useimmat suuret yhdysvaltalaiset yliopistot. HS:n artikkelissa mainitaan nimenomaan, että nämä rankingit eivät ole hyvä tapa mitata opetuksen laatua, eikä niiden siksi pitäisi vaikuttaa opiskelijoiden päätöksiin siitä, missä opiskella. Joissakin rankingissa on kuitenkin merkityksellisiä mittareita. Esimerkiksi THE-rankingissa verrataan opiskelijoiden ja opettajien välistä suhdetta. On selvää, että jos yliopistolla ei ole tarpeeksi opettajia, se ei pysty tarjoamaan hyvää opetusta. Huono opetus ei ole hyväksi opiskelijoille eikä NYT:n rankingille. Olen samaa mieltä siitä, että joissakin ranking-listoissa käytetään kyseenalaisia käytäntöjä, kuten kysytään enemmän tai vähemmän satunnaisesti valituilta tutkijoilta, mitkä yliopistot heidän mielestään ovat alansa parhaita. Itsekin olen osallistunut tällaisen rankingin laatimiseen vuonna 2021. Yritin kallistaa tuloksia Suomen ja Saksan eduksi niin paljon kuin pystyin eettisesti perustelemaan itselleni. Vaikka rankingit ovat puutteellisia, en hylkäisi niitä kokonaan. HS:n artikkeli päättyy samankaltaiseen ajatukseen: Helsingin yliopiston putoaminen 100 parhaan joukosta pitäisi olla varoitusmerkki nykyiselle hallitukselle, jotta se vihdoin asettaisi suomalaiset yliopistot tasavertaiseen asemaan muiden skandinaavisten (ruotsalaisten, tanskalaisten ja norjalaisten) yliopistojen kanssa, jotka eivät ole kärsineet lähes kahden vuosikymmenen ajan jatkuvasta rahoituksen vähenemisestä. Tämä varoitusmerkki tulee kuitenkin hyvin myöhään, vaikka lasku on ollut selvä jo jonkin aikaa niille, jotka seuraavat yliopistouutisia. Rahoitustilanne on jo johtanut peruuttamattomiin inhimillisen pääoman menetyksiin. Kun Helsingin yliopiston ostovoimalla korjattu rahoitus laski ensimmäisen kerran, kaikki tiesivät, että kestäisi monta vuotta, ennen kuin rahoituksen leikkausten vaikutukset tulisivat räikeästi esiin. Niin lopulta tapahtui, yli kymmenen vuoden viiveellä. Kiitos kaikille poliitikoille, jotka ovat vuodesta 2005 lähtien edistäneet asiaa tekemällä mitään, tekemällä liian vähän tai jopa tukemalla aktiivisesti suomalaisen akateemisen tutkimuksen purkamista. Vuosi 2005 oli se vuosi, jolloin tajusin, että yliopistojen rahoitus oli laskenut ensimmäistä kertaa reaalisesti.