Syyskuun lopulla

Viel’ aukeevat laaksossa kukkaset tarhain,
on vihreä kartanokoivumme tuo.
Mut tuolla, kas, talven on valta jo varhain,
jo lunta se kukkulan otsalle luo.
On rintani nuor’, elon kaikk’ kevät-armaus
on siell’, elon säihkyvä, täys suvisää,
mut tukkahan tummaan, kas, hiipii jo harmaus,
loi hyyrrettä päähän jo talvi ja jää.

Oi tullos, oi istuos sylihin, kulta ...
vie kukkasen syys, elon kuolema vie!
Pääs rintaani nojaa, mun hautani multa
sen nojana huomenna eikö jo lie?
Jos kuolen ma ennen, oi, peitätkö silloin
mun silmäni liinoin sa kyynelisin?
Vuoks oisitko lempijän nuoren sa milloin
mun jättävä nimeni, muistonikin?

Pois leskeyshuntusi kerran jos joutaa,
se hautani tummaksi lipuksi tuo.
Kun yösydän maill’ on, sen tahdon ma noutaa
ja vaipua taas manan varjojen luo,
pois kyynelet pyyhin, jotk’ uhkua saavat,
kun helposti unhotit uskollisen,
ja sitelen sillä sen sydämen haavat,
min lempi on sielläkin ainahinen.