Koulu on Michael’s Domain

Yliopistopedagogiikka (UP2.2, 2019): Oppimisen arviointi ja palautteen antaminen

Fri, 02 Oct 2020 00:00:00 +0000

Opettajaksi valmistuminen SuomessaYliopistopedagogiikan (UP) 60 op:n moduulin tutkintovaatimukset koostuvat 25 op:n perusopintoista ja 35 op:n syventävistä opinnoista. Vaikka UP keskittyy yliopisto-opetukseen, suoritettu moduuli antaa pätevyyden myös kouluopetukseen. Helsingin yliopiston pedagogiikkakeskus järjestää perusopintomoduulin (25 ECTS-opintopistettä) kurssit englanniksi. Jos kuitenkin haluat suorittaa koko moduulin, joudut suorittamaan kursseja, joita tarjotaan vain suomeksi tai ruotsiksi. Tämä tarkoittaa, että et voi tulla päteväksi opettajaksi ilman suomen tai ruotsin kielen taitoa. En tiedä, onko suomenkieleni tällä hetkellä riittävän hyvää siihen. Toistaiseksi pysyn englanninkielisissä kursseissa.**Yliopistopedagogiikka 2.2 (2019)**Syksyllä 2019 suoritin kurssin UP2.2 (ilman että olisin suorittanut ensin kurssia UP2.1). Meillä oli erittäin mukava opettaja (Jokke Häsä), mutta en vieläkään ymmärrä, miksi hän siirtyi matematiikan parista pedagogiikan opettamiseen. Se on varmasti pedagogiikan kannalta voitto, sillä hän ymmärtää tilastotiedettä, ja meillä oli mielenkiintoista keskustelua lukemamme Johnstonin ja Milesin artikkelin tilastoista. Artikkeli on liitetty myös tähän viestiin, ja siinä esitetty kuvaus heidän tilastollisista menetelmistään jättää paljon tulkinnanvaraa. Lähetin itse asiassa sähköpostia artikkelin ensimmäiselle kirjoittajalle, mutta hän oli juuri jäänyt eläkkeelle muutama kuukausi sitten. Vaikka en saanut toimitusvirheilmoitusta, hän ei ehkä enää kokenut tarpeelliseksi vastata.SokkolentoMinulle yksi suurimmista ongelmista oli se, että minulla ei ollut mitään vertailukohtaa, kun valmistelin tehtäviäni. Kun kirjoitan artikkeleita lehtiin, minulla on tuhansia esimerkkejä, joita voin tutkia ja joihin voin verrata omaa työtäni. Joten päätin kurssin aikana, että julkaisisin kaikki tehtäväni. Noloja hetkiä myöten. Mutta ehkä joillakin tulevilla UP2.2-kurssin osallistujilla on jotain, mihin verrata. Eräänlainen esimerkki. Ei täydellinen, mutta kelvollinen. Julkaisen vain omia tehtäviäni.**Kaikki tehtäväni ovat saatavilla CC0-lisenssillä (= ilman ehtoja)**Kaikki tämä materiaali on jaettu CC0 -lisenssillä: Käytä sitä miten haluat, minua ei tarvitse mainita. Ainoa puuttuva asia täällä on ryhmätehtävä, koska siihen tarvitsisin kaikkien suostumuksen, mitä ei tule tapahtumaan. Minun olisi pitänyt tehdä tämä 9 kuukautta sitten, mutta unohdin sen yksinkertaisesti. Muita asioita oli vain liikaa meneillään.Pärjäsin kurssilla ihan hyvin, mutta en vieläkään tiedä mitäänMinkä arvosanan sain? Ryhmätyömme sai arvosanan 5 (asteikolla 1–5, jossa 5 on paras arvosana) ja omat työni arvosanan 4. Kiitos kaikille Carbonara-tiimin mahtaville jäsenille! Kurssin kokonaisarvosanaksi tuli keskiarvona 5. Jostain oudosta syystä Moodle-kurssisivulla näkyy edelleen, että olen suorittanut vain 66 % kurssitehtävistä, mutta WebOodissa näkyy, että sain opintopisteet. Siinäpä se IT-järjestelmien ihmeellisyys…

Näin opimme oppituntejamme – ei elämän varalle, vaan luentosalin tarpeisiin

Tue, 27 Nov 2018 00:00:00 +0000

Non vitae sed scholae discimus (“Näin opimme oppituntejamme, emme elämän, vaan luentosalin vuoksi”). 2000 vuotta sitten Seneca kirjoitti tämän yhdelle oppilaistaan. Poikani on samaa mieltä: suuri osa hänen opetussuunnitelmansa sisällöstä on merkityksetöntä todellisessa elämässä. Valitettavasti minun on pakko olla samaa mieltä (ja monet asiantuntijatkin ovat samaa mieltä). Muutaman vuoden kuluessa koulun aloittamisen alkuperäinen ylpeys ja ilo vaihtuvat tylsyyteen ja kiinnostuksen puutteeseen. Vasta muutaman viikon kuluttua syyslukukauden alusta lapset odottavat jo vain joululomaa. Oppimisen pitäisi olla hauskaa, ja mietin, mikä menee vikaan? Miten koulu onnistuu tukahduttamaan luonnollisen uteliaisuuden ja motivaation niin nopeasti? Alussa väittelin poikani kanssa siitä, että ei ole kovin tärkeää, MITÄ oppii, vaan että oppii oppimaan, minkä pitäisi olla mahdollista melkein minkä tahansa aiheen kohdalla. Vaikka tämä ajatus onkin ehkä totta, se on samalla tunnustus epäonnistumisesta niiden ihmisten taholta, jotka laativat ja toteuttavat oppimissuunnitelmia kouluissamme. Miksi tuntuu niin vaikealta valita aiheita, jotka ovat mielenkiintoisia ja merkityksellisiä? 100 vuotta sitten lukeminen, kirjoittaminen ja peruslaskutaito saattoivat riittää. Tietomäärä kasvaa nykyään räjähdysmäisesti, mutta opetussuunnitelmien laatijoiden ainoa vastaus on ahtaa suunnitelmiin yhä enemmän sisältöä ilman, että vanhentuneesta faktatiedosta luovutaan. Tämä jättää vain vähän vapautta opettaa metodologisia taitoja, joita nyky-yhteiskunnassa kipeästi tarvitaan. Ymmärrän, että kouluilla on rajalliset taloudelliset ja henkilöstöresurssit. On kuitenkin opettajia, jotka – kaikista aineellisista rajoituksista huolimatta (yhdessä maailman rikkaimmista maista!) – onnistuvat tarjoamaan modernin ja miellyttävän asiakaskokemuksen (sic!). Vastauksena yhteiskuntamme tulevaisuuden tarpeisiin jotkut yrittävät edistää STEM-aineita (luonnontieteet, teknologia, insinööritieteet ja matematiikka). Juuri näissä aineissa tiedon ja informaation kasvu on kuitenkin niin nopeaa, että opetussuunnitelmat (jotka ovat määritelmänsä mukaan melko joustamattomia) ja myös useimmat opettajat eivät pysty pysymään kehityksen vauhdissa. Vaikka tieto saattaakin olla merkityksellistä, tärkeimmät opetettavat asiat eivät ole faktatietoa vaan metodologista tietoa. Ja metodologista tietoa voidaan opettaa erittäin mielenkiintoisten ja merkityksellisten aiheiden avulla:

Emme opi elämän, vaan koulun vuoksi

Tue, 13 Nov 2018 00:00:00 +0000

Non vitae sed scholae discimus („Emme opi elämän, vaan koulun vuoksi.“; “Thus we learn our lessons, not for life, but for the lecture-room.”) on noin 2000 vuotta vanha Senecan lainaus, joka on peräisin kirjeestä yhdelle hänen oppilaistaan. Poikani on samaa mieltä: suurin osa siitä, mitä hänen täytyy oppia koulussa, ei ole tärkeää todellisessa elämässä. Valitettavasti minun on (kuten monien muiden asiantuntijoidenkin) pakko myöntää, että hän on oikeassa. Ylpeys ja ilo, jotka useimpien lasten koulunkäynnin alkua säestävät, vaihtuvat usein muutaman vuoden kuluessa pettymykseksi. Jo muutaman viikon kuluttua suurista lomista lapset odottavat vain syksyn ja sitten joululomia, vaikka oppiminen voisi olla hauskaa. Mikä tässä menee pieleen? Miten koulut onnistuvat niin nopeasti tukahduttamaan lasten luonnollisen uteliaisuuden ja motivaation? Yritin aluksi väittää, että tärkeää ei ole SE, mitä oppii, vaan se, että oppii OPPIMAAN. Ja sitä voi tehdä millä tahansa aiheilla. Valitettavasti tämä argumentti on osoitus epäpätevyydestä niille, jotka laativat tai toteuttavat koulujemme opetussuunnitelmia. Miksi oppilaita ei sitten anneta oppia oppimaan aiheista, jotka ovat mielenkiintoisia ja merkityksellisiä? Siinä missä sata vuotta sitten riitti lukeminen, kirjoittaminen ja peruslaskutoimitukset, nykyään tieto kasvaa eksponentiaalisesti. Ja koulubyrokraattien ainoa vastaus on pakata yhä enemmän uutta aineistoa opetussuunnitelmiin poistamatta vanhaa niistä. Samalla tarvitaan kuitenkin enemmän liikkumavaraa kuin aiemmin, koska monien nykypäivänä tarvittavien osaamisalueiden opettaminen vaatii joustavuutta ja joustavia rakenteita. Ymmärrän, että useimpien koulujen (henkilöstö- ja taloudelliset) resurssit ovat rajalliset. Siitä huolimatta on monia opettajia, jotka uhmaavat puutetta (yhdessä maailman rikkaimmista maista!) ja suunnittelevat modernia opetusta suurella energialla ja sitoutuneesti.Monet näkevät ratkaisun MINT-aineiden (MINT = matematiikka, tietotekniikka, luonnontieteet ja tekniikka; englanniksi STEM: science, technology, engineering and mathematics), mutta juuri näillä aloilla tiedon määrä kasvaa niin nopeasti, että opetussuunnitelmat ja luultavasti myös useimmat opettajat eivät pystyisi läheskään pysymään todellisuuden vauhdissa, vaikka opetettava tieto olisikin välittömästi merkityksellistä. Siksi nykyään tarvitaan opettajia, jotka eivät opeta oppilailleen pelkästään faktoja, vaan menetelmiä. Tällaisia käsitteitä voidaan välittää juuri ajankohtaisten ja mielenkiintoisten aiheiden avulla:

Aikaisemmat opetussuunnitelmat

Mon, 10 Sep 2018 00:00:00 +0000

Non vitae sed scholae discimus („Emme opi elämän, vaan koulun vuoksi“) on noin 2000 vuotta vanha Senecan lainaus, joka on peräisin hänen eräälle oppilaalleen kirjoittamastaan kirjeestä. Lapseni ovat samaa mieltä: suurin osa siitä, mitä hänen täytyy oppia koulussa, ei olisi tärkeää todellisessa elämässä. Valitettavasti minun (ja monien asiantuntijoiden) on pakko myöntää, että hän on oikeassa. Ylpeys ja ilo, jotka useimpien lasten koulunaloitusta säestävät, vaihtuvat usein muutaman vuoden kuluessa pettymykseksi. Jo muutaman viikon kuluttua suurista lomista lapset odottavat enää vain syksyn ja sitten joululomia, vaikka oppiminen voisi olla hauskaa. Mikä tässä menee pieleen? Miten koulu onnistuu niin nopeasti tukahduttamaan lasten luonnollisen uteliaisuuden ja motivaation? Olen aiemmin yrittänyt väittää, että tärkeää ei ole SE, mitä oppii, vaan se, että oppii OPPIMAAN. Ja sitä voi tehdä millä tahansa aiheilla. Valitettavasti tämä argumentti on osoitus epäonnistumisesta niille, jotka laativat ja toteuttavat koulujemme opetussuunnitelmia. Miksi oppilaita ei sitten anneta oppia oppimaan aiheista, jotka ovat mielenkiintoisia ja merkityksellisiä? Siinä missä sata vuotta sitten riitti lukeminen, kirjoittaminen ja laskeminen (ja laskemisella tarkoitan peruslaskutoimituksia), nykyään tieto (valitettavasti myös väärä tieto) kasvaa eksponentiaalisesti. Ja kouluhallinnon ainoa vastaus on pakata yhä enemmän uutta oppimateriaalia opetussuunnitelmiin poistamatta vanhaa niistä. Monet näkevät ratkaisun MINT-aineiden (MINT = matematiikka, tietotekniikka, luonnontieteet ja tekniikka; englanniksi STEM: science, technology, engineering and mathematics), mutta juuri näillä aloilla tiedon kasvu on niin nopeaa, että opetussuunnitelmat ja luultavasti myös suurin osa opettajista eivät pystyisi läheskään pysymään todellisuuden vauhdissa, vaikka opetettava tieto olisikin suoraan merkityksellistä. Siksi nykyään tarvitaan opettajia, jotka pystyvät välittämään oppilailleen paitsi faktoja myös tiedon ja todellisuuden luonteen. Tällaisia käsitteitä voidaan välittää juuri ajankohtaisten ja mielenkiintoisten aiheiden avulla, kuten ilmastonmuutoksen kautta: miksi tiedämme sen, mitä tiedämme; mikä on ero ”tosiasioiden” ja ”mielipiteiden” välillä, miksi tieteessä ei ole ”totuutta”, miksi siitä huolimatta on teorioita, jotka ovat lähes varmasti oikeita, ja mitä ”oikea” ja ”väärä” tieteessä oikeastaan tarkoittavat, ja miksi tiede ei ole pelkkä tosiasioiden kokoelma, vaan menetelmä. Ja nimenomaan paras menetelmä, jonka tunnemme, lähestyäksemme todellisuutta (tällä paljastan olevani postmodernin mielivaltaisuuden vastustaja, joka pitää myös tiedettä kulttuurisidonnaisena ilman minkäänlaista erityistä suhdetta todellisuuteen tai totuuteen).Nykyiset opetussuunnitelmat (ainakin lasteni koulun) valmistavat siihen, mikä oli tärkeää toissapäivänä. Nykypäivän lapset tarvitsevat aineellisen tiedon sijaan menetelmiä. Ja menetelmiä voi oppia aineiston avulla, joka on mielenkiintoista jokaiselle yksittäiselle lapselle. Kyse ei ole myöskään aineiston määrästä, vaan pikemminkin syvyydestä. Luovuus, sitoutuminen ja vastuullisuus ovat muita asioita, joita nykypäivän koulujen tulisi opettaa ja jotka ovat välttämättömiä ihmiskunnan selviytymiselle; aiheesta löytyy runsaasti tietoa internetistä, tässä vain kaksi linkkiä inspiraatioksi: https://www.cicero.de/kultur/wir-brauchen-eine-bildungsrevolution/51963 ja http://www.spiegel.de/plus/a-00000000-0002-0001-0000-000158147643/ .

Sydän lyö vasemmalla puolella

Fri, 15 Sep 2017 00:00:00 +0000

Sydän osoittaa vasemmalle, ja useimpien ihmisten sydän sijaitsee noin kolmasosa oikealla ja kaksi kolmasosaa vasemmalla. Liityin juuri Suomen sosiaalidemokraattien ( SDP ) riveihin. Olin vakavasti harkinnut liittymistä Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen (SPD) vuonna 1994, mutta sattumalta lähdin Saksasta saamani DAAD-stipendin vuoksi. Pian sen jälkeen, kun olin muuttanut Suomeen, Saksassa onnistuttiin pääsemään eroon konservatiivisesta hallituksesta. Gerhard Schröder korvasi Helmut Kohlin liittokanslerina ja ryhtyi viemään eteenpäin asioita, joita Kohl oli pelännyt koskettaa 16 vuoden ajan. Mielestäni maa, jossa siivoojan ja yksinhuoltajaäidin poika voi raivata tiensä hallituksen päämieheksi, on periaatteessa kunnossa. Yksi tärkeimmistä syistä liittyä SDP:hen oli myös tyytymättömyyteni nykyiseen suomalaiseen koalitiohallitukseen, joka kieltäytyy itsepäisesti investoimasta Suomen tulevaisuuteen: lastemme koulutukseen. Leikkaukset budjeteissa päiväkodeista yliopistoihin asti osoittavat ennennäkemätöntä ideologista itsekkyyttä lyhyen aikavälin tasapainoisen budjetin saavuttamiseksi, mikä on ennennäkemätöntä kaikissa Skandinavian maissa. Hyvä puoli SDP:ssä (ja Saksan SPD:ssä) on se, että siellä on enemmän tilaa erilaisille mielipiteille kuin useimmissa muissa puolueissa.