Ikuisesti nuori

Sun, 30 Apr 2017 00:00:00 +0000

Novo Nordisk -säätiö (tarkemmin sanottuna tohtori John Peter Wittschieben) pyysi minua kertomaan muutaman sanan hyväksyttyjen hakijoiden näkökulmasta “ Kuinka saada rahoitusta kansainvälisiltä säätiöiltä ” -infotilaisuudessa, joka pidettiin 26. huhtikuuta Biomedicum Helsingissä.Hyödyllistä tietoaSelvyyden vuoksi: Tapahtuma oli erittäin hyödyllinen. Se oli hyödyllinen erityisesti Novo Nordisk -säätiön ja JDRF:n esittämien yksityiskohtaisten tietojen ansiosta, jotka esiteltiin tapahtuman aikana. Alussa olin yllättynyt kuullessani dekaanimme puhuvan johdannossaan ”onnekkaista, jotka saivat rahoitusta”. Naiivisuudessani olin aina olettanut, että rahoitusta jaetaan ansioiden ja kykyjen perusteella, ei onnen mukaan. Vaikka kokeneemmat tutkijat, kuten Mikael Knipp, pystyivät antamaan hyviä neuvoja, minä en siihen kyennyt. En tietenkään voi ylpeillä omilla rahoituksen saamisen todennäköisyyksilläni (jotka ovat noin 5 %; yksi 20 hakemuksesta hyväksytään).Ei aikaa tieteelle, liikaa aikaa apurahahakemusten kirjoittamiseen? Jotkut osallistujat ilmaisivat hämmästyksensä tutkijoiden nykyisistä laajalle levinneistä valituksista alhaisista myöntämisasteista ja väittivät, että hylätty hakemus johtaa parannettuun uuteen hakemukseen seuraavalla kierroksella. Olen samaa mieltä siitä, että parannus voi olla huomattava muutaman ensimmäisen kierroksen ajan, mutta sen jälkeen siitä tulee vähenevän tuoton peli. Kirjoitan keskimäärin 20 apurahahakemusta saadakseni yhden hyväksytyksi, ja 15 näistä tapauksista olen melko samaa mieltä E.P. Diamandisin kanssa, joka Clinical Chemistry -lehdessä valitti yli 20 miljardin dollarin tappiosta , joka johtui epäonnistuneesta hakemusten laatimisesta.**Kuka on ”nuori tutkija”?*Toinen kysymys, josta – mielenkiintoista kyllä – keskusteltiin (ja jota olin pohtinut jo vuosia), oli termi ”nuori tutkija”. Päätelmänä oli, että nuori tutkija on kuka tahansa, jolla ei ole täysipäiväistä professuuria. Tämä saattaa olla ainoa järkevä määritelmä, sillä pää tutkijoiden keski-ikä on noussut tasaisesti viime vuosikymmenien aikana (ks. esim. täältä ). Monet tutkijat pysyvät siis ikuisesti nuorina (tai ainakin eläkkeelle jäämiseen asti).On vaikea olla luova, jos kamppailee rahoituksen kanssaVaikka en pystynytkään vakuuttamaan monia (ehkä ketään), vastustin ajatusta, että akateemisessa tutkimuksessa olisi toivottavaa yhdistää luovuuden ja sovellettavuuden tavoitteet. Todellinen luovuus syntyy pääasiassa ensisijaisesta motivaatiosta, ja utilitaristiset näkökohdat itse asiassa haittaavat luovuutta. Tämä ei tarkoita, etteikö luova tutkimus voisi olla erittäin hyödyllistä. Niiden asettaminen tärkeiksi kriteereiksi rahoituksen jakamisessa on vain liikaa vaadittu rahoittajalta, nimittäin kykyä ennustaa tulevaisuutta. Luovuus ja pyrkimys tutkimuksen ”soveltuvuuteen/vaikutukseen” eivät ole vain keskenään kohtisuorassa, vaan ne vetävät vastakkaisiin suuntiin. Jos tutkimuksella on vaikeuksia rahoituksen saamisessa, on vaikea olla luova. Perustarpeet on tyydytettävä, ennen kuin ihmiset voivat toteuttaa mahdollisuuksiaan. Lisäksi kun säätiöt vaativat lyhyen aikavälin sovellettavuutta, ne vaikuttavat minusta poliitikoilta, jotka ajattelevat 4–5 vuoden vaalikierron puitteissa. Suuressa osassa akateemista tutkimusta emme voi ennustaa sen tulevia käyttötarkoituksia. Lisäksi potentiaaliset sovellukset ovat useimmiten PALJON kauempana kuin viiden vuoden päässä tulevaisuudessa. Jos soveltuvuuteen tähtäävä painotus johtaa painopisteen siirtymiseen perustutkimuksesta soveltavaan tieteeseen, tutkimusketju (perustutkimus > soveltava tutkimus > insinööritiede) kuivuu jo lähteestään. Ehkä tämä soveltuvuuteen tähtäävä painotus myös nopeuttaa perinteisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välisten rajojen hämärtymistä. *Tällä kertaa minun on oltava Marxin puolella: Nicht das Bewußtsein bestimmt das Leben, sondern das Leben bestimmt das Bewußtsein.

Hyvää johtajuutta?

Mon, 02 May 2016 00:00:00 +0000

Kun aloitin pää tutkijana Helsingin yliopistossa , minua kehotettiin osallistumaan Henkilöstökoulutuksen järjestämään ”Hyvä johtajuus” -kurssille. Yhdessä 14 muun tutkimusryhmän johtajan kanssa opiskelin marraskuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana Sanna-Marja Heiminon ja muiden asiantuntijoiden johdolla muun muassa ”taitoja, joilla voi tehokkaasti kehittää, valmentaa, voimaannuttaa ja johtaa muita parhaiden tulosten saavuttamiseksi”.Kurssin päätteeksi meillä oli illallinen Jukka Kolan kanssa, jota pidetään nykyään vastuussa laajamittaisten (ja monien tarkkailijoiden mielestä liioiteltujen) kustannussäästöjen toteuttamisesta , jotka pakotettiin yliopistolle vallitsevien poliittisten voimien määräämien budjettileikkausten seurauksena.En halua tässä keskustella siitä, olivatko tällaiset radikaalit toimenpiteet välttämättömiä vai olisiko vähemmän laaja säästöstrategia riittänyt. Jopa päätös siitä, säästetäänkö vai harjoitetaanko alijäämäistä taloudenpitoa talouden laskusuhdanteessa, ei useimmiten perustu tosiasioihin vaan ideologiaan. Taloustieteessä kovat tiedot lisäksi vaikuttavat muodit ja ajan henki. Siksi ei ole yllättävää, että tunnetut taloustieteilijät ovat eri mieltä alijäämäisen taloudenpidon vaikutuksista. Mutta nyt eksyn aiheesta… Halusin vain ilmaista täydellisen pettymykseni. En säästötoimiin sinänsä, vaan siihen, MITEN säästöt toteutettiin suhteessa niihin ”hyvän johtajuuden” käytäntöihin, joita meitä on kehotettu noudattamaan. Päätöksistä ei keskusteltu riittävän avoimesti. Vieläkin monien irtisanomisten perusteet ovat käsittämättömiä ja kiistanalaisia (ks. esim. tämä artikkeli Suomen suurimmassa sanomalehdessä Helsingin Sanomissa). Koska avoimuus puuttui selvästi, yliopiston ylimmän johdon puheet hyvästä johtajuudesta näyttivät olevan lähinnä pelkkää sanahelinää. En epäile, etteivätkö he ajattelisi yliopiston yleisen edun parasta. Mutta kuka määrittelee yliopiston edun? Useimmat oligarkit määrittelevät sen itse, eikö niin? Siksi ei ole yllättävää, että äskettäisessä työhyvinvointikyselyssä tyytyväisyys yliopistotason strategiseen johtamiseen (rehtorit ja vararehtorit) oli kaikkien aikojen alimmillaan. Jos kysely toistettaisiin nyt, tulokset olisivat todennäköisesti paljon huonompia, varsinkin jos irtisanotuilla olisi vielä sananvaltaa. Huomionarvoista on, että johtoa ei enää luota pelkästään Helsingin yliopiston tavallinen työntekijä. Minusta tuntuu, että epäluottamus leviää nyt tutkijoiden keskuudessa kaikissa uran vaiheissa. Millainen tulevaisuus on mahdollinen tällaisessa tilanteessa? Google nimetään jatkuvasti yhdeksi parhaista amerikkalaisista työpaikoista, ja siellä päätettiin käyttää miljoonia dollareita ja useita vuosia tutkimaan, miten luodaan parhaat työryhmät. Yksittäinen ratkaisevin tekijä tiimin innovaatiotulosten, luovuuden ja tuottavuuden määrittämisessä oli psykologinen turvallisuus ( katso tämä NYT Magazine -artikkeli ). Arvaa, kuinka turvalliseksi yliopiston työntekijät tuntevat olonsa tällä hetkellä. Kun keskustelimme Jukka Kolan kanssa, olin erittäin vaikuttunut hänen selkeästä sitoutumisestaan Helsingin yliopiston kansainvälistämisen edistämiseen. Mietin kuitenkin jo silloin, kuinka realistinen tavoite ”rekrytoida aktiivisesti kansainvälistä huippuhenkilöstöä” on. Nyt näyttää entistäkin epätodennäköisemmältä, että tämä tavoite voitaisiin saavuttaa merkittävällä tavalla, sillä yliopistot ovat alkaneet kokea uuden aivovuodon aallon. Jopa opiskelijatasolla, jossa kansainvälistyminen on edistynyt huikeasti viimeisten 20 vuoden aikana, saatamme nähdä laskua EU:n ja ETA:n ulkopuolisten opiskelijoiden lukukausimaksujen käyttöönoton .

Luovuus on Michael’s Domain

Ikuisesti nuori

Hyvää johtajuutta?