VEGF-C suojaa verisolujen tuotantoa

Last modified on 24. heinäkuuta 2026 • 2 min read • 262 words

Vaskulaarinen endoteelinen kasvutekijä-C (VEGF-C) on alun perin kuvattu imukudoksen ensisijaiseksi kasvutekijäksi. Ei olekaan yllättävää, että molempien VEGF-C-geenin alleelien pysyvä inaktivointi hiirillä on tappavaa. Vuosien mittaan tutkijat ovat kuitenkin löytäneet VEGF-C:lle uusia toimintoja. Vuonna 2016 osoitettiin, että VEGF-C on välttämätön punasolujen tuotannolle (erytropoieesille) sikiön maksassa. Alkionkehityksen aikana punasolujen tuotantopaikka siirtyy kahdesti: ensin keltarauhasta maksaan (ihmisillä 3. ja 4. kuukauden välillä) ja sitten, kolme kuukautta myöhemmin, maksasta luuytimeen, jossa se pysyy loppuelämän ajan. Vegfc-geeni osoittautui välttämättömäksi primitiivisten erytroblastien mobilisoinnille, kypsymiselle ja ytimen irtoamiselle. Kun Vegfc poistettiin alkionkehityksen 7,5. päivänä (E7.5), erytro-myeloidisten esisolujen siirtyminen maksaan sekä makrofagien ja erytroidisolujen lisääntyminen olivat puutteellisia ( https://doi.org/10.1182/blood-2015-12-687970  ).Osa, mutta ei koko vaikutuksesta johtui hematopoieettisten solujen itsensä tuottamasta VEGF-C:stä, mikä ei ole yllättävää, sillä useiden verisolujen tiedetään tuottavan tai sisältävän VEGF-C:tä (esim. makrofagit, verihiutaleet). Vuoden 2016 artikkelissa aikuisten hematopoieesin ei havaittu muuttuneen, kun VEGF-C poistettiin 8 viikon ikäisiltä hiiriltä. Myöskään silloin, kun erytropoieesia lisättiin fenyylihydratsiinin (PHZ) aiheuttamalla anemialla tai kun luuytimen hematopoieesia estettiin fluorourasiililla (5-FU), ei havaittu merkittäviä muutoksia. Uudessa artikkelissa osoitamme kuitenkin, että VEGF-C:llä on tärkeä rooli luuytimen toipumisessa säteilyvaurioista ja että se pystyy myös suojaamaan luuytimen ennakoivasti, kun sitä annetaan ennen säteilyvaurion syntymistä. Vaikutus johtui osittain luuytimen endoteelisoluista ja LepR+-stromasoluista, jotka tuottivat VEGF-C:n stimuloimana tekijöitä, jotka edistävät hematopoieettisten kantasolujen uudistumista ( https://doi.org/10.1182/blood.2020005699  ). Vaikutus LepR+-soluille oli kuitenkin todennäköisesti epäsuora, sillä ne eivät ilmentä VEGF-C:n reseptoreita. Kun otetaan huomioon, että aiemmat tiedot osoittavat VEGFR-2:n ilmentymistä hematopoieettisissa kantasoluissa ( https://doi.org/10.1038/nature00821  ) sekä lintujen VEGFR-2:n ja -3:n ilmentymistä endoteeli- ja hematopoieettisen erilaistumisen aikana ( https://www.pnas.org/content/94/10/5141  ja http://dev.biologists.org/content/125/4/743  ), VEGF-C:n suoraa vaikutusta ei mielestäni voida sulkea pois, vaikka sitä ei analysoitukaan.