Emme opi elämän, vaan koulun vuoksi

Non vitae sed scholae discimus („Emme opi elämän, vaan koulun vuoksi.“; “Thus we learn our lessons, not for life, but for the lecture-room.”) on noin 2000 vuotta vanha Senecan lainaus, joka on peräisin kirjeestä yhdelle hänen oppilaistaan. Poikani on samaa mieltä: suurin osa siitä, mitä hänen täytyy oppia koulussa, ei ole tärkeää todellisessa elämässä. Valitettavasti minun on (kuten monien muiden asiantuntijoidenkin) pakko myöntää, että hän on oikeassa. Ylpeys ja ilo, jotka useimpien lasten koulunkäynnin alkua säestävät, vaihtuvat usein muutaman vuoden kuluessa pettymykseksi. Jo muutaman viikon kuluttua suurista lomista lapset odottavat vain syksyn ja sitten joululomia, vaikka oppiminen voisi olla hauskaa. Mikä tässä menee pieleen? Miten koulut onnistuvat niin nopeasti tukahduttamaan lasten luonnollisen uteliaisuuden ja motivaation? Yritin aluksi väittää, että tärkeää ei ole SE, mitä oppii, vaan se, että oppii OPPIMAAN. Ja sitä voi tehdä millä tahansa aiheilla. Valitettavasti tämä argumentti on osoitus epäpätevyydestä niille, jotka laativat tai toteuttavat koulujemme opetussuunnitelmia. Miksi oppilaita ei sitten anneta oppia oppimaan aiheista, jotka ovat mielenkiintoisia ja merkityksellisiä? Siinä missä sata vuotta sitten riitti lukeminen, kirjoittaminen ja peruslaskutoimitukset, nykyään tieto kasvaa eksponentiaalisesti. Ja koulubyrokraattien ainoa vastaus on pakata yhä enemmän uutta aineistoa opetussuunnitelmiin poistamatta vanhaa niistä. Samalla tarvitaan kuitenkin enemmän liikkumavaraa kuin aiemmin, koska monien nykypäivänä tarvittavien osaamisalueiden opettaminen vaatii joustavuutta ja joustavia rakenteita. Ymmärrän, että useimpien koulujen (henkilöstö- ja taloudelliset) resurssit ovat rajalliset. Siitä huolimatta on monia opettajia, jotka uhmaavat puutetta (yhdessä maailman rikkaimmista maista!) ja suunnittelevat modernia opetusta suurella energialla ja sitoutuneesti.Monet näkevät ratkaisun MINT-aineiden (MINT = matematiikka, tietotekniikka, luonnontieteet ja tekniikka; englanniksi STEM: science, technology, engineering and mathematics), mutta juuri näillä aloilla tiedon määrä kasvaa niin nopeasti, että opetussuunnitelmat ja luultavasti myös useimmat opettajat eivät pystyisi läheskään pysymään todellisuuden vauhdissa, vaikka opetettava tieto olisikin välittömästi merkityksellistä. Siksi nykyään tarvitaan opettajia, jotka eivät opeta oppilailleen pelkästään faktoja, vaan menetelmiä. Tällaisia käsitteitä voidaan välittää juuri ajankohtaisten ja mielenkiintoisten aiheiden avulla:

• Miksi tiedämme sen, mitä tiedämme
• Mikä on ero ”faktojen”, ”argumenttien” ja ”mielipiteiden” välillä
• Miksi tieteessä ei ole absoluuttisia ”totuuksia”
• Miksi on silti olemassa teorioita, jotka ovat lähes varmasti oikeita
• Mitä ”oikea” ja ”väärä” oikeastaan tarkoittavat tieteessä
• Miksi tiede ei ole staattinen tosiasioiden kokoelma, vaan dynaaminen menetelmä.

Tiede on menestynein menetelmä, jonka tunnemme, lähestyäksemme todellisuutta. Tällä paljastan olevani postmodernin mielivaltaisuuden vastustaja (joka pitää myös tiedettä kulttuurisidonnaisena ja ilman minkäänlaista erityistä suhdetta todellisuuteen). Nykyiset opetussuunnitelmat valmistavat siihen, mikä oli tärkeää toissapäivänä. Nykypäivän lapset tarvitsevat aineiston sijaan menetelmiä. Ja menetelmiä voi oppia aineiston avulla, joka on mielenkiintoista jokaiselle yksittäiselle lapselle. Kyse ei ole myöskään aineiston määrästä, vaan pikemminkin syvyydestä. Sosiaaliset taidot, luovuus, suvaitsevaisuus, sitoutuminen ja vastuullisuus ovat muita asioita, joita nykypäivän koulujen tulisi välittää ja jotka ovat välttämättömiä ihmiskunnan selviytymiselle; aiheesta löytyy runsaasti tietoa internetistä, tässä vain kaksi linkkiä inspiraatioksi: https://www.cicero.de/kultur/wir-brauchen-eine-bildungsrevolution/51963  ja http://www.spiegel.de/lebenundlernen/schule/eltern-und-lehrer-fordern-bessere-wertevermittlung-a-1237565.html  .