Kielibuusti
Uusi yritys oppia suomea! Tähän asti suurimman osan urastani olen tehnyt Helsingin Yliopiston lääketietellisessä tiedekunnassa Meilahdessa. Suomen Akatemian Research Fellow-jakson jälkeen, uramahdollisuuteni Meilahdessa olivat surkeat, koska kaikki mahdolliset avoimet työpaikat edellyttivät hyvää suomen tai ruotsin kielen taitoa. Lääkärikoulutuksessa - toisin kuin monissa muissa opinto-ohjelmissa - opetusta täytyy osata antaa Suomeksi tai Ruotsiksi. Muissa EU:n maissa on monta yliopistoa, missä voi opiskellä lääketiedettä vaikka ei osaa sanaakaan paikallisesta kielestä, mutta Suomessa ei (vielä) rekrytoidaan ulkomaalaiset opiskelijat lääkikseen.
Ennen opiskeluvuosiani olin jo kerran samassa hankalassa kieliasemassa Unkarissa. Kun 1989 poliittiset muutokset Itä-Euroopassa tekivät vapan matkustamisen mahdolliseksi, päätin käydä Unkarissa. Kiinnostukseni Unkariin johtui useista unkarilaisista ystävistä, jotka asuivat entisessä Länsisaksassa maanpaossa. Kun tulin kevällä 1990 Unkariin, en osanut unkaria ollenkaan. Kuitenkin, yksikään unkarilaisista kavereistani ei ikinä puhunut minulle mitään muuta kuin unkariaa. Minulla on erityisen hienoja muistoja Tomista ja Timeasta perheineen ja kaikista heidän ystävistään, jotka kärsivällisesti kuuntelivat höpötystäni ja korjasivat kielioppilliset virheet.
Tällä Suomessa tilanne on erilainen. Miksi ei kukaan halua kestää mun huonosti puhuttua suomea? Olen törmännyt ajatuksen että se johtuu sitä että suomalaiset eivät ole tottuneet vieraisiin aksentteihin. En alekirjoitan tätä selitystä. Myös entiset itäeurooppalaiset maat olivat silloin - vähän samalla tavalla kuin Suomi - eristäytyneet ja kielellisesti homogeenisia. Johtuuko se ehkä sitä että nykyään ei kenelläkään tuntuu olevan aikaa mihinkään? Kuunteleminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä.
Osallistuin syyslukukaudella kielibuustin kuuluvan Yliopiston tarjoamaan Suomen kielen kurssiin. Kielten opiskelu vaati paljon töitä. Ihmettelemme aina, miten pienet lapset ovat niin hyviä oppimaan kieliä, mutta unohdamme, että he oppivat kokopäivätoimisesti. Suomen kielen kurssin ansiosta muut työtehtäväni ovat varmasti kärsineet, ja tästä syystä ymmärrän täysin niitä ulkomaalaisia tutkijoita, jotka eivät tuhlaa sekuntiakaan suomen kielen oppimiseen.
Minusta suomen kielen oppimisessa ongelma ei ole niin paljon kurssitarjonnassa, vaikka sekin voisi olla parempi. Ongelma on pikemminkin se että suomen kieltä ei pääse kokeilemaan elävässä elämässä, koska keskusteluryhmässä on nykyään aina joku joka - hyvästä syystä - ei osaa suomea tai ei halua oppia sitä. Omassa labrassani kaikki jäsenteen äidinkielit - Suomi mukaan lukien - ovat vähemmistökielet. Ja poikkeusetta kaikki keskustelukaverit puhuvat erinomaista englantia. Vaatii todellista vaivannäköä käyttää jotain muuta kuin englantia. Kielibuustin kursissa yksi tavoite oli että hankimme itsellemme kielikaverin, siis henkilön, jonka kanssa kommunikoimme säännöllisesti suomeksi. Itse olen puolen vuoden jälkeen vielä vailla kielikaveria. Vaikka kurssin opettajat olivat erinomaisia, kaksi tuntia suomea viikossa valitettavasti ei riittää.
Tunnen useita ulkomailta Suomeen tulleita tutkijoita, jotka puhuvat erinomaista suomea. Kuitenkin suurimmalla osalla heistä on perhesiteitä Suomeen. Sen vuoksi ovat olleet tekemisessä suomalaisten kanssa, jotka eivät osaa englantia. Heidän oli pakko oppia puhumaan suomea. Samalla minulle on käynyt Unkarissa 30 vuotta sitten: silloin suurin osa ihmisistä ei opiskellut englantia koulussa. Ainoa kommunikointikieli oli unkari, ja käytin sitä koko päivän kaikissa tilanteissa.
Tämä postaus on saanut inspiraationsa Reetta Vairimaan artikkelista "Claudia ja Celia" Yliopistolainen-nimisessä lehdessä (1/2018), mitä valitettavasti ei ole saatavissa netistä.