Kuoleeko suomen kieli?

Annikka Mutanen tarttui mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa suomalaisten määrän ennustettuun vähenemiseen: Tämän vuosisadan lopussa suomalaistaustaisten määrä Suomessa on laskenut alle kahden miljoonan. Minä en ole enää elossa kokemassa tätä, mutta lapsillani on siihen hyvät mahdollisuudet.

Yksi pelko on, että suomalainen kulttuuri katoaa, kun valtaosa tämän maan ihmisistä on ulkomaalaistaustaisia. En ole huolissani suomalaisen kulttuurin katoamisesta niin kauan kuin onnistumme välttämään väestön jakamisen "ulkomaalaisiin" ja "suomalaisiin". Suomi voisi kuitenkin tehdä paljon parempaa työtä ulkomaalaisten integroimisessa yhteiskuntaan. Suomen kielen on taas oltava näiden ponnistelujen keskiössä.

Kieli on kriittinen tekijä kulttuurin säilyttämisessä
Unkarin historia on esimerkki siitä, miten kieli ja kulttuuri voivat selvitä geneettisestä korvautumisesta. Vaikka Unkari asutettiin (Suomen tapaan) idästä, vain pieni osa alkuperäisten hyökkääjien geeniperimästä säilyi, koska naapurikulttuurien kanssa oli intensiivistä geneettistä vaihtoa. Unkarilaisiin verrattuna paljon suurempi osa alkuperäisestä suomalaisesta geeniperimästä on säilynyt nykyaikaan asti. Itse asiassa niin paljon on säilynyt, että ehkä ainoa merkityksellinen geneettinen ero eurooppalaisten keskuudessa on suomalaisten ja ei-suomalaisten välinen ero*. Monet tutkijat uskovat, että yksi tärkeä tekijä unkarilaisen kulttuuri-identiteetin säilymisessä saattoi olla kieli, jolla lapset sosiaalistettiin.

Englanti 3. virallisena kielenä Helsingin yliopistossa?
Olen aiemmin kannattanut englannin kielen käyttöä yliopistossani, mukaan lukien englannin tekemistä kolmanneksi viralliseksi kieleksi suomen ja ruotsin ohella. En kuitenkaan ole enää niin varma. Ulkomaalaisten tutkijoiden integroituminen on edennyt nopeasti tutkimustasolla. Se on kuitenkin jäänyt jälkeen opetuksen tasolla ja on lähes olematon hallinnon tasolla. Siksi ulkomaalaisten opiskelijoiden, tutkijoiden ja professorien suureen määrään viittaaminen ei kerro koko totuutta. Niin paljon kuin haluankin edistää ulkomaisten tutkijoiden integroitumista kaikilla tasoilla, en ole enää niinkään varma, pitäisikö tämä tehdä edistämällä englannin kielen asemaa kolmantena virallisena kielenä yliopistossa. Englannin edistämistä viralliseksi kieleksi (askel, jonka jotkut Manner-Euroopan yliopistot ovat ottaneet) ei todennäköisesti tapahdu Helsingin yliopistossa lähiaikoina. Läheinen syy on kuitenkin taloudellinen: jokaisesta yliopiston asiakirjasta pitäisi olla virallisesti hyväksytty englanninkielinen versio (jo ruotsin kielellä tämä on riittävän vaikeaa).

Tarvitsemme mahdollisuuksia harjoitella suomen kieltä
Olen pitänyt viime lukukaudella ensimmäisen luentoni suomeksi perustutkinto-opiskelijoille. Se oli katastrofi. Tarvitsen selvästi lisää harjoitusta suomen kielen puhumiseen. Mutta mistä saan tätä harjoitusta? Lähes kaikissa työhön liittyvissä vuorovaikutustilanteissa on käytettävä englantia, jotta ei suljeta pois osallistujia, joilla ei ole suomen kielen taitoa, joita meillä on onnistuneen kansainvälistymisemme ansiosta paljon. Toivoin todella, että äitini (joka on suomalainen) olisi kasvattanut meidät kaksikielisesti. Mutta siihen aikaan Saksassa monet uskoivat, että kaksi kieltä oli liikaa kehittyville aivoille. Omien lasteni perusteella voin todistaa, että jopa neljä kieltä toimii kohtuullisen hyvin. Yritykseni löytää kielikaveri (eli joku, jonka kanssa voin puhua säännöllisesti suomea) eivät ole olleet aivan onnistuneita, vaikka se oli kielibuustin kielikurssin vaatimus. Perjantai-iltapäivisin meillä on "Suomi Kahvi" Viikin biokeskus 2:n 4. kerroksessa, ja yritän useimmiten osallistua. Suomikahvimme osallistujien suomen kielen taito on kuitenkin hyvin vaihteleva, mikä vaikeuttaa monimutkaisemmista aiheista puhumista**.

Todellinen ongelma on pitää Suomi asuttuna
Kaikki edellä mainittu vie meidät sivuraiteelle todellisesta ongelmasta: Suomi joutuu kilpailemaan muiden maiden kanssa nuorten houkuttelemisesta kansalaisiksi. On täysin takaperoista, että hallituksemme vaikeuttaa Suomen kansalaiseksi pääsyä. Samaan aikaan Saksa on menossa juuri päinvastaiseen suuntaan: Tammikuussa Saksa muutti lakia, jonka mukaan ulkomaalaisten on paljon helpompi saada Saksan passi. Sen sijaan, että ulkomaalaiset odottaisivat 8 vuotta, he voivat nyt hakea Saksan kansalaisuutta 5 ja joskus jopa vain 3 vuoden jälkeen. Arvatkaa, kumpi maa houkuttelee ulkomaalaisia entistä enemmän! Maahanmuuttolukuja tarkasteltaessa Suomi voisi voittaa paljon, jos se yrittäisi pitää jo Suomessa olevat ulkomaalaiset. Mutta tällä hetkellä edes minä en löydä tarpeeksi hyviä syitä vakuuttaa ketään ulkomaalaista opiskelijaa jäämään tänne töihin tai akateemiselle uralle. Puhdas vesi ja ilma, keskiyön aurinko ja kohtuulliset kesälämpötilat eivät riitä! Ei ainakaan, jos tavoitteena on jotain muuta kuin kesäaikainen löhöily.

*
Tässä yhteydessä on ehkä tärkeää huomata, että eurooppalainen geenipooli on ollut kautta historian hyvin sekoittunut ja että on kyseenalaista tehdä mielivaltaisia geneettisiä erotteluja, Suomea lukuun ottamatta. Jos eurooppalaisten ihmisten välille voidaan tehdä jokin geneettinen ero, niin se ero olisi "suomalaisten" ja "ei-suomalaisten" välillä (https://doi.org/10.1038/nature19057). Mielenkiintoista on, että jakolinja kulkee Suomen halki: Länsi-Suomessa ihmiset ovat geneettisesti "ei-suomalaisia", kun taas Itä-Suomessa he ovat "geneettisesti suomalaisia" (https://doi.org/10.1038/ejhg.2009.53). Tämä on tietysti täysin vastoin käsitystä, jonka mukaan geneettisesti määräytyy kansalaisuus. Yhdysvallat oli yli sata vuotta Eurooppaa edellä, kun se päätti vuonna 1868, että kansalaisuuden tulisi perustua ensisijaisesti syntymäpaikkaan. "Arianveren" ylivertaisuutta käytettiin oikeuttamaan Saksan julmuudet vuosina 1933-1945. Useimmat Euroopan maat pitävät kuitenkin edelleen, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän, kiinni anakronistisesta määritelmästä, jonka mukaan kansalaisuus perustuu verisuhteisiin.

** ** Aikaa ja paikkaa koskevat vaatimukseni vaikeuttavat ehkä kyvyttömyyttäni löytää kielikaveria. Koska aika on kallisarvoinen resurssi, haluaisin yhdistää suomen kielen harjoittelun ja lihaskuntoharjoittelun lounastauon aikana. Mutta ilmeisesti niiden suomea äidinkielenään puhuvien määrä, jotka pystyvät ja haluavat tulla kanssani lenkille puolenpäivän aikaan jonnekin Viikin lähelle ja keskustella samanaikaisesti suomeksi, on nolla - toistaiseksi.